Mykrat.net
» Sukuseura
» Tapaamiset & Retket
» Kannas 2002
Tapahtui Kannaksen retkellä
Sukuseura järjesti retken Kannakselle 24. - 26.5.2002. Mukaan innostui lähtemään 28 sukulaista kolmessa sukupolvessa. Retki onnistui odotusten mukaisesti, vaikka yllätyksiltä ei täysin vältyttykään: matkan varrella tuli koettua mm. pieni paloharjoituskin. Seuran sihteeri Janne Mykrä keräsi retkimuistelot talteen.
Pari vuotta sitten, eli melko pian Kannaksen Mykrät -sukuseuran perustamisen jälkeen, tuli yhteisissä keskusteluissamme pj. Juhana Mykrän kanssa esille ajatus siitä, että sukuseuran puitteissa järjestettäisiin "kotiseuturetki" Karjalan kannakselle. Tarkoituksena oli päästä tutustumaan siihen asuinseutuun, jolla Mykrä -suvun esivanhemmat aikoinaan olivat asuneet.
Ajatus alkoi hahmottua uudella tavalla viime kesänä Heinolan sukutapaamisen jälkeen. Markku Kuronen esitteli siellä Karjalaan suuntautuvaa kotiseutumatkailua ja siltä pohjalta lähdettiin seuran hallituksessa suunnittelemaan sukuretkeä.
Perjantaina toukokuun 24. päivän aamuna oli järjestelyt niin pitkällä, että retkikunta aloitti taivalluksen kohti määränpäätä. Matkalla tietenkin aina sattuu kommelluksia ja ensimmäinen tapahtuikin jo ennen kuin koko matka oli edes alkanut. Kuljettajamme oli saanut tiedon, että bussi lähtisi vasta klo 6 aamulla, vaikka osa retkeläisistä odotteli kyytiä jo klo 1 aamuyöllä. Onneksi toukokuinen aamu oli lämmin ja kuljettajaankin saatiin lopulta yhteys. Niinpä bussi oli Riihimäen kohdalla aikataulusta jäljessä enää puolisen tuntia.
Nuijamaan raja-asemalle saavuttiin klo 7 maissa. Siihen mennessä oli saatu koko porukka kasaan: 27 innokasta matkaajaa. Porin ja Lappeenrannan välillä poimittiin lähtijöitä kaikkiaan seitsemältä pysähdyspaikalta. Nuijamaan jälkeen matkasimme kohti Viipuria, josta jatkoimme Käkisalmen suuntaan ja lopulta Hiitolaan. Ilma oli aurinkoinen ja matkalaiset muutenkin iloisella mielellä. Karttoja selailtiin ja vanhat Hiitolan kävijät kertoivat meille nuoremmille paikoista, joita tulisimme parin seuraavan päivän aikana näkemään. Oli mukava kuulla vanhempien ihmisten muisteloita ajalta, jolloin Kannaskin oli vielä Suomen rajojen sisäpuolella. Tietynlaista haikeuttakin ilmassa oli, mutta toisaalta kaikki näyttivät tunnustavan tosiasian, että tällä kertaa olemme täällä vain käymässä.
Olin osannut suunnilleen varautua siihen, millaista siellä voisi olla. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että linja-automme ajaessa ensimmäistä kertaa Hiitolan Asemakylän päätietä koin melkoisen yllätyksen. Ränsistyneitä taloja oli kaikkialla. Tunnelma oli jollain tapaa absurdi, ikään kuin olisi yhtäkkiä siirrytty ajassa taaksepäin aina 1800-luvun loppuun. Ränsistyneitä taloja olen toki nähnyt Suomessakin, mutta en sentään usean tuhannen ihmisen asuttamaa kylää, jossa jok’ikinen talo oli suomalaisen mittapuun mukaan lähempänä hökkeliä kuin asuintaloa.
Jos oli ensivaikutelmani yllätyksellinen, niin vielä suuremman yllätyksen koin, kun pääsimme majapaikkaamme. Emäntämme Galinan talo ei ulkoapäin juurikaan eronnut muista, mutta sisältäpäin asunto oli olosuhteisiin nähden ensiluokkainen. Makuukammarissa oli kaakeliuuni ja televisiokin löytyi. Sängyt olivat hyvässä kunnossa ja ennen kaikkea sisätilat olivat todella siistit.
Kaikkien löydettyä majapaikan, joko Kurosen kotitalosta tai lähistöllä sijainneista perheistä, lähdimme tutustumaan Asemakylän seutuun. Kiipesimme Juhanan ja Perttulan Johanneksen kanssa Linnavuoren huipulle maisemia katselemaan. Vaikka itse Hiitola näytti ränsistyneeltä hökkelikylältä, näki Linnavuorelta myös ripauksen siitä upeasta "Karjalan kunnaasta", joka saa niin monet karjalaiset vuosi vuoden jälkeen palaamaan näihin maisemiin.
Myöhemmin illalla lähdimme etsimään isoisäni Johannes Mykrän taloa, jonka tiesimme sijaitsevan Asemakylän läheisyydessä. Tarkasta sijainnista olimme kuitenkin epävarmoja. Onneksi saimme oppaaksemme Heinosen Elvin, jonka sisar oli joskus nuoruudessaan jopa kyläillyt isoisäni talossa. Löysimme nopeasti oikean talon luokse ja pääsimme myös jututtamaan talon nykyistä asukasta Mishaa. Vaikka yhteistä kieltä ei oikein tahtonut löytyä, uskoisin että Mishakin ymmärsi mistä oli kysymys. Ainakin hän pyysi minua ja vanhempiani sisälle valokuvaamaan. Talon yläkerrassa Misha esitteli meille uunia, joka oli kuulemma suomalaisten peruja. Lähtiäislahjaksi hän vielä antoi tekemiään koristekuvioituja talon reunalautoja. Aika mukava oli "vuokralainen" isoisäni talossa.
Lauantaiaamuna joukkiomme suuntasi kohti Mykräkylää, joka on alun perin muodostunut muutamista Mykrien tiloista. Minä ja vanhempani jäimme varsinaiseen Mykräkylään osan ryhmästä jat-kaessa kohti Pukinniemen pysäkkiä ja osan siirtyessä Moisuolahdelle. Löysimme isoisäni isän Yrjö Pekanpoika Mykrän (s. 1872) talon sammaloituneen kivijalan ja raunioituneen kellarin. Vaikka kylästä ei enää ollut jäljellä kuin vanhoja kivijalkoja, peltoa ja metsää oli mielenkiintoista nähdä ne seudut, joilla esivanhemmat olivat aikoinaan kulkeneet.
Kurosen talolla nautitun päivällisen jälkeen suuntasimme kohti Kilpolan saarta, jossa näimme Karjalan luontoa parhaimmillaan. Rehevää lehtimetsää ja järvenrantamaisemaa. Retken kohokohta oli, kun Elvi tyttäriensä ja heidän miestensä kanssa löysi Elvin äidin vanhempien talon rauniot. Samppanjapullo poksahti ja me kylään tulleet vieraat saimme nauttia maistiaisista.
Palattuamme Asemakylään ja syötyämme maittavan illallisen, päätimme Juhanan kanssa vielä lähteä tarpomaan kohti Moisuolahtea, jossa emme ehtineet päivällä käydä. Ilma oli loistava. Myöhäiskevään ilta-aurinko paistoi ja lempeä tuuli siveli kasvoja. Kuljimme aluksi kapeaa tietä pitkin noin kaksi kilometriä, jonka jälkeen kävelimme vielä noin kilometrin verran pitkin rautatiekiskoja. Lopulta saavuimme Paavo Mykrän maille Moisuolahteen. Edessämme siinti Hiitolanjärvi, jonka rannalta Elvin tyttäret olivat jo ehtineet ”varaamaan” rantapaikat tulevia kesämökkejään varten.
Seisoskellessamme Hiitolanjärven rannalla pohdimme mihin olivat mahtaneet Antreasta Hiitolaan lähteneet Mykrät asumuksensa rakentaa. Edessämme näkyi Hiitolanjärveen pistävä Äikäänniemi, jonne Mykrä-suvun kantaisä Pekka Matinpoika oli pesueineen 1740-luvulla tullut kirkonkirjojen mukaan. Kantavanhempien lapset ja lapsenlapset levittäytyivät aikanaan Hiitolankylän alueelle laajemmin ja muodostivat mm. Mykräkylän.
Sukumme juuria on tähän mennessä tutkittu erilaisten vanhojen asiakirjojen perusteella, mutta tutustuminen suvun alkuperäisin asuinsijoihin paikan päällä antoi kuitenkin omalla tavallaan paljon enemmän kuin monet asiakirjat. Asioita on helpompi hahmottaa ja yhdistellä, kun on nähnyt edes osan niistä paikoista, joissa esivanhemmat ovat vuosisatoja sitten asuneet.
Pääasiallinen kohteemme Kannaksella oli Hiitola, mutta tarkoituksemme oli tutustua myös Antreaan. Se jäi tällä kertaa näkemättä, sillä menomatkalla meitä ei päästetty passintarkastusaseman läpi tielle, joka olisi vienyt Antreaan. Paluumatkalla puolestaan jouduimme Antrean suuntaan pyrkiessämme tielle, jossa linja-auto alkoi muistuttaa lähinnä valtamerialusta. Montut ja mutkaiset mäet alkoivat olla sen verran hankalia, että huvipuiston vuoristoradan röykytys olisi sen rinnalla ollut pientä. Kuljettajamme taiteili kieli keskellä suuta ja monen ilme alkoi muuttua melko epätoivoiseksi. Bussiakin alkoi käydä sääliksi. Niinpä sopivan sivuristeyksen lopulta löydettyämme päätimme yhteistuumin, että täyskäännös olisi siinä tilanteessa järkevin vaihtoehto.
Palasimme takaisin samaa reittiä ja suuntasimme kohti raja-asemaa. Paluumatkalla kävimme vielä katsastamassa Räisälän kirkon ja ikivanhan Tiurin linnan rauniot. Jossain kohtaa ennen Mannerheimin linjan levähdyspaikkaa bussissa alkoi tuoksua palaneen käry. Se tuntui sen verran voimakkaalta, että katsoimme parhaaksi suorittaa pienen evakoitumisharjoituksen. Kun mukana oli asiantuntemusta tältäkin saralta, kaikki sujui melko rauhallisesti vaikkakin varsin ripeästi. Kuljettaja tarkasti huolellisesti koko bussin, naisten etsiessä sillä aikaa rakontyhjennyspaikkaa oikealta ja miehet tien vasemmalta puolelta. Vaahtosammutintakaan ei tarvittu, sillä katku oli kaiketi kulkeutunut bussiin ilmastointiluukkujen kautta.
Sunnuntaiaamuna matkalla kotimaata kohti tajusin, miten ainutlaatuisella reissulla oikein saimmekaan olla mukana. Kotiseuturetkellä olleen ryhmän koostumus oli siinä mielessä erikoinen, että kuljettajaa lukuun ottamatta olimme kaikki sukua toisillemme. Sitä paitsi kaikkien matkalla olleiden omat tai puolison esivanhemmat olivat asuneet hyvin lähellä toisiaan, ehkäpä vain kymmenen neliökilometrin alueella. Harvoin saadaan kokoon tällainen joukko samaan sukuun kuuluvia, jotka kuitenkin ovat keskenään melko kaukaista sukua. En tiedä aiheuttiko sukuyhteys tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta mielestäni yhteishenki matkalla oli aivan mahtava. Oli hienoa huomata, että eri-ikäiset ihmiset nuorimmista vanhimpiin olivat aidosti innostuneita tutustumaan Hiitolaan ja oman sukunsa vaiheisiin. Matkasta jäi mieleen todella lämpimät muistot, jotka innostavat tulevina vuosina järjestämään uusia retkiä Kannakselle, sukumme varhaisille asuinsijoille.
Kaikkia Hiitolan matkalle osallistuneita mukavasta
ja leppoisasta matkaseurasta kiittäen,
Janne Mykrä, sukuseuran sihteeri
Uutiset | Sukuseura | Mykrä-suku | Linkit | Palaute & Tilaus
päivitetty 9.9.2006
 |
 |
 |
 |
|
 |
 |
 |
 |
|