Antrean Hannilassa 7.6.2015

Kotiseutumatka Karjalaan

Kävimme Karjalassa, mie sekä tyttäreni Aino ja Anna. Olihan meitä muitakin Hannilan kylätoimikunnan järjestämällä matkalla kotikylään 6.-7.6.2015. Matka taittui Viipurin ja Johanneksen kautta Antrean Hannilaan.

Hyppäsimme bussiin Kouvolan matkakeskuksessa aamupäivällä. Bussissa oli tuttuja ja tuntemattomia. Nuoria, Karjalan ensikertalaisia oli paljon. Matkanjohtaja Kyösti Toivonen on hyvä Karjalan asiantuntija, mikä vahvistui matkan aikana. Kouvolasta ajoimme suoraan Vaalimaalle, jossa ylitimme rajan. Viipurin Veikot tarjosi hätäisimmille juotavaa ja valuuttaa pientä korvausta vastaan. Ensimmäinen pysähdys oli Säkkijärvellä, jossa bussi tankattiin. Emme poikenneet tien toisella puolella näkyvään kirkonkylään, vaan jatkoimme suoraan Viipuriin.

Jäimme autosta Pyhän Annan kruunun kohdalla ja kävelimme kahden portin läpi kaupunkiin. Muuta sisääntuloa lännestä Viipuriin ei ennen ollut. Tämä Haminan portti oli Turusta saapuvan tien päätepiste. P. Annan kruunu on mahtava linnoitus ja se on vaatinut suunnattomasti työtä. Käytännössä sitä ei koeteltu, koska valloittajaa lännestä ei kuulunut.

Tultuamme kaupunkiin kiipesimme Tervaniemen puistoon, josta avautui kaunis näkymä vanhaan kaupunkiin. Mäen laella seisoi Pietari Suuri, joka on sieltä vuoroin Suomen leijonan kanssa vahtinut Viipuria. Gunnar Finnen veistämä, osittain vaurioitunut Itsenäisyyden leijona on saanut uuden kodin Monrepos'n puistossa. 

Kyösti Toivosen opastama kävelyretki alkoi Torkkeli Knuutinpojan torilta. Mahtimiehen patsaan taustalla on vanha raatihuone, johon rakennettiin pari kerrosta lisää sen muututtua kaupunginmuseoksi. Sen vieressä on Lempi Jääskeläisen kirjoista tuttu Weckroothin talo.

Kävelimme Linnankadun kautta vanhan tuomiokirkon raunioille, jonne Mikael Agricola on todennäköisesti haudattu. Kirkko ei ole enää tunkiona, mutta sen sisus kasvaa rehevää risukkoa. Sen vieressä oli suomalaisten sotilaitten kenttähautausmaa. Vanha kellotorni oli rakennustelineitten peitossa. Onneksi, sillä huonoon kuntoon päässyt torni alkoi olla jo vaarassa sortua.

Jatkoimme Luostarinkadun vanhalle kiltatalolle, joka on yksi säilyneistä Viipurin keskiaikaisista rakennuksista. Ehkä siinä on sijainnut myös kaupungin ensimmäinen raatihuone. Kiipesimme mäen laelle, jossa on dominikaaniveljeskunnan, myöhemmin maaseurakunnan kirkko. Fransiskaanien vastaava konventti sijaitsi kaupungin pohjoispuolella lähellä Karjaportinkatua, mutta siitä ei ole mitään jäljellä. Katsoimme raatitornin, joka toimi myöhemmin kirkon kellotapulina.

Kävely päättyi raatihuoneen torin kautta kauppatorille ja kauppahalliin. Jatkoimme kierrosta bussilla. Pysähdyimme Punaisen lähteen torilla ja kiersimme kirjaston ja hirven. Valitettavasti kirjasto oli suljettu, emmekä päässeet ihastelemaan restauroituja sisätiloja. Tämän jälkeen siirryimme kohti Havin valleja osan porukasta jäädessä pellavakauppaan. Valleilla on linnoitusrakennelmia idästä tulevaa uhkaa vastaan. Tämä kuvaa hyvin kaupungin historiaa ja asemaa idän ja lännen välissä. Vallanpitäjästä riippuen linnoitus on rakennettu molemmin puolin kaupunkia. Havilla on ulkoilma-näyttämö kesäteatteria ja laulujuhlia varten. Puistomainen vyöhyke on lähes luonnontilassa ja oivallinen ympäristö piknikille. Grillit kärysivät nykyisten viipurilaisten viettäessä siellä viikonloppuaan.

Oli aika lähteä kohti Johannesta ja Lokkihotellia, jossa yövyimme. Ohitimme Uuraan ulkosataman ja valtioneuvos Johannes Virolaisen kotikylän Ylä-Sommeen. Johanneksen pitäjän venäjänkielinen nimi on Sovjetskij, vapaasti suomennettuna Neuvostola. Osuvampaa nimeä sille ei olisi voitu antaa. Harmaat betonibunkkerit, hrutsevkat, piirittävät keskustan ja antavat sille ankean ilmeen. Hotelli oli siisti mutta tuttu puhdistusaineen käry vahvisti neukkutunnelmaa.

Jaloittelimme päivällisen jälkeen tutustuen kylään. Kirkko tuhoutui sodassa ja sen paikalle on pystytetty muistomerkki. Joku oli putsannut kaloja vanhalla hautakivellä ja jättänyt perkeet päineen päivineen tantereelle. No, olihan kalastus vanhan Johanneksen elinkeinoja. Merenranta oli kaunis ja kivipenger hyvin säilynyt. Veden rajassa oli venäläisten sotamuistomerkki. Kyösti kertoi, että lähes joka paikkakunnalla on oma, erityinen taistelun tai siihen rinnastettavan tapahtuman muistopaasi, joka kukitetaan juhlien yhteydessä. Muistomerkki voi viitata muuhunkin kuin suureen isänmaalliseen sotaan. Näin vahvistetaan kansallistunnetta. Muutamia suomalaistaloja on vielä pystyssä, mutta niiden kunto on huono. Johanneksessa on nykyisin asukkaita n. 7000 ja suurin työnantaja on Hackmanin sellutehtaan perillinen.

Johanneksen rantaa

Aamu valkeni tuulisena mutta aurinkoisena. Ajoimme Viipurin kautta Portinhoikkaan. Matkalla pysähdyimme muistelemaan matkalaisia koskettavaa taistelupaikkaa. Voitonpäivän tekokukat loistivat venäläisten massiivisella muistomerkillä, jonka vuosiluvuissa on noteerattu myös talvisota. Pääsääntöisesti se on Venäjällä unohdettu ja vaiettu pienenä rajakahakkana.

Laskimme kylätoimikunnan seppeleen suomalaisten muistomerkille. Kotoiseen tapaan se on vaatimaton, jopa sympaattinen naapurin suureen ja mahtavaan verrattuna. Näillä main käytiin Suomen kohtalon hetket. Miehiä kaatui, Karjala menetettiin, mutta itsenäisyys säilyi. Vähin mitä voimme tehdä on muistaa ja kunnioittaa niitä miehiä, naisia, perheitä ja karjaakin, jotka antoivat kaikkensa että olemme edelleen tässä.

Ja sitten nokka kohti Hannilaa, jonne ajoimme Jääsken Ahvolan ja Seitsolan kautta. Matkamme vanhin 'alkuasukas', Mari Airola (hannilaisittain Laurila Mari), selosti reitin varrella olevat talot ja tilat. Pysähdyimme kylän läheiselle mäelle, mutta rehevä pöheikkö peitti näkymän kylään. Asemanseudulla hämmästys oli suuri. Ratatyöt oli saatettu päätökseen. Kylälle leimaa antava asema-rakennus oli purettu. Tilalle oli rakennettu ikkunaton valkea pytinki ilmeisesti varastoksi ja radan automatiikkaa varten. Vielä kolme vuotta sitten tekniikka oli suomalaisajalta. Uudet ja komeat asemalaiturit oli tehty kiskoja reunustamaan. Muutama matkustaja odotteli junaa. Uutta ja vanhaa oli sulassa sovussa sekaisin. Osuuskaupan rakennus on vuosi vuodelta huonommassa kunnossa ja luhistuu, ellei sille tehdä jotain. Kolme vuotta sitten puolikkaaksi ruhjotun osuuskassan talon taival oli nyt kokonaan päättynyt.

Vuonna 1892 rakennettu Karjalan rata mullisti aikoinaan kylän elämän ja teki hiljaisesta maalaiskylästä vilkkaan asemapaikan. Rautatie leimaa edelleen kyläkuvaa. Voisi sanoa, että valmistumaisillaan oleva Antrea-Kiviniemi rata on mullistanut uudelleen kylän elämän. Tuplaraiteet, sähköistys ja moderni seisake hallitsevat maisemaa. Mutta hiljainen maalaiskylä näyttää edelleen hiljaiselta. Uusi rata ei ole tuonut vilkasta elämää.

Uusi asema

Hallitseva väri on vaaleansininen. Pitkät meluaidat radan molemmin puolin peittävät vanhan näkymän ja hallitsevat tilaa. Toinen aseman seudun maamerkki, kallio, on räjäytetty ja louhittu. Keskeltä on vedetty uusi maantie kohti Rahikkalaa. Mykrän ylikäytävää ei enää ole, se on siirretty etelämmäksi uuden tien mukaisesti. Pidetään ylikäytävällä kuitenkin vanha perinteikäs nimi, sillä seisakekin on edelleen Hannila. Ylikäytävän kohdalle on ilmestynyt sinivalkoinen vartiokoppi. Kyösti kertoi, että siellä on aina päivystäjä valvomassa liikenteen sujuvuutta.

Vanha Mykrän ylikäytävä

Uusi Mykrän ylikäytävä

Ajoimme bussilla kansakoululle, josta ryhmäkuvan jälkeen haarauduttiin omille maille. Koulu on asuttu ja uusi asukas tervehti meitä portailla. Kävelimme ohi Harjun ja Kovasen mökin Mykrän talolle. Isokokoinen koira haukkui pihalla kuten koiran pitääkin. Menin pihaan ja vajasta ilmestyi talon nykyinen haltija. Esittelin itseni auttavalla venäjällä ja kerroin että isäni on syntynyt tässä. Mies totesi että harasoo ja toivotti dasvidanjaa. Enempää emme jutelleet kun yhteistä, molempien ymmärtämää kieltä ei ollut.

Koululla

Päätimme käydä vielä Laurilassa ennen sovittua kokoontumista bussille. Kiersimme tietä myöten ja Sutelan kohdalla tapasimme Rönöön menijät Saikkosen Pirkon toimiessa oppaana. Saavutimme Marin johtaman Laurilan väen ennen taloa. Talon katto on uusittu ja toisen päädyn ikkunapuitteet on vaihdettu. Talon asukas toivotti meidät tervetulleeksi kastellen viljelyksiään. Oli hienoa nähdä Mari sukulaistensa ympäröimänä synnyinkotinsa rapuilla.

Lähdimme takaisin kohti asemaa Sutelan takaa vievää polkua pitkin. Luonto oli vehreää ja kaunista. Maasto vaihteli lehtometsästä kosteikkoon, sillä Pienenjärven vaikutus ulottui tänne saakka. Metsä on luonnontilassa, keloja pitkin ja poikin. Aino löysi pakurikääpää, jota otti kotiin tuliaisiksi. Siitä saa mainiota ja terveellistä teetä. Saavuimme aseman takana olevalle mäelle, Lahenmäelle, jonka rinteessä heinä oli vyötäisille saakka. Levähdimme ja söimme eväät kallion laella. Nautimme maisemasta ja auringosta, joka tuli kuin tilauksesta kotikylän kävijöille. Pienijärvi kimalteli kauempana ja näytti kutistuneen entisestään.

Ylitimme radan uuden laiturin kohdalla. Jalankulkijoille oli jopa liikennevalot. Bussi odotti jo Mykrän ylikäytävällä ja jatkoimme matkaa Antrean ja Jääsken kautta Imatralle. Laskimme seppeleen Antrean sankarimuistomerkille ja hiljennyimme kirkonmäellä. Poikkesimme vielä Jääsken kirkolla, oppamme Kyöstin kotikirkon paikalla. Vuoksi virtasi vuolaana kirkon vieritse.

Matka oli antoisa. Ensikertalaiset tyttäreni olivat vaikuttuneita kokemastaan. Kontrasti rajan molemmin puolin hieman hämmensi, mutta olin siitä jo etukäteen varoittanut. Kyösti Toivonen oli mainio opas ja tarinankertoja. Saimme sekä uutta että vanhaa tietoa Karjan historiasta ja Venäjästä. Kyösti oli mielissään, että nuoria oli saatu liikkeelle. Heitä oli mukana enemmän kuin millään hänen järjestämällään matkalla. Kokenut kuljettajamme Veijo iski myös tarinaa ja vei meidät turvallisesti perille ja takaisin.