Kannaksen retki (kevät 2013)9.5.2013 Herätys oli yhdeltä yöllä ja bussi Helsinkiin lähti kahdelta. Muun Karjalan retkueen yhytin pääkaupungissa klo 5.15. Helsingissä satoi ja oli kylmä. Tunnelma oli kuitenkin korkealla. Bussissa odottelivat sukuseuramme piiristä Janne Mykrä, Jorma Mykrä jälkeläisineen ja sisarineen (Hanna, Laura, Mikko, Soile Pietilä), Heinosten ryhmä Elvin johdolla (Arja ja Veikko Randell, Marja Tanninen) sekä ryösäläiset Pasasen Raijan ja Anteron komennossa (Hilkka Ryösä, Raili Kallinen) sekä Teuvo Mykrä puolisoineen. Lisänä oli muita hiitolaisia, kurkijokelaisia ja heidän ystäviään. Kaikkiaan matkalla oli 35 osallistujaa. Hiitolan Pitäjäseura oli matkan järjestäjänä ja Keskimatkat matkatoimistona. Vetäjänä oli kokenut ja pesunkestävä hiitolainen Raija Laaksonen ja kuskina Venäjän tiet monesti kolunnut Petteri Keskinen. Saavuimme rajalle ajoissa ja muodollisuudet hoituivat yllättävän nopeasti. Tässä suhteessa toiminta on kehittynyt ja pahimmat ylilyönnit poistettu. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Viipurin Weikot valintamyymälä, jossa täydensimme juomavarastoja. Kuohuviiniä hamstrattiin, sillä sitä kilistetään aina kotipaikoilla. Saavuimme Viipuriin puoliltapäivin. Tutustuimme Monrepos'n puistoon, jossa kuljeskelimme tunnin verran omin päin ilman opasta. Puisto on upea ja rakennukset ovat kohentuneet Pro Monrepos -yhdistyksen ansiosta. Tämäkin paikka pysyy kunnossa suomalaisvaroin, kuten monet kohteet Karjalassa. Kuljettajan keittämä pannukahvi ja hiitolaisten tekemät piiraat maistuivat kävelyn jälkeen. Yksi matkan kohokohta oli junakyyti Viipurista Hiitolaan. Sainhan kulkea vaijani kauppamatkan Karjalan pääkaupungista kotikylään Hannilaan. Vaijani ei viitsinyt kävellä asemalta kotiin, vaan hyppäisi vauhdista kotipihaan ensin laukut viskeltyään. Idea junakyydistä heitettiin ilmaan jo viime sukuretkellä vuonna 2005 ja nyt se oli totta. Saavuimme Viipurin rautatieasemalle hyvissä ajoin, jossa paikallinen opas jo odotteli. Hän hommasi meille liput. Arkkitehtuuriltaan asema edustaa ns. Stalinin klassismia, joka oli vallitseva tyylisuunta Neuvostoliitossa. Venäläiset räjäyttivät komean Eliel Saarisen ja Herman Geselliuksen piirtämän aseman peräytyessään vuonna 1941. Asema oli siisti ja hyvin järjestetty. Opasteet olivat venäjän lisäksi myös englanniksi. Ehkä Allegro-juna on tuonut enemmän matkailijoita Viipuriin. Kaksi vartijaa seisoi ala-aulassa ja turvallisuuteen oli muutenkin kiinnitetty huomiota. Laitureille pääsi ainoastaan lippua vastaan, ja meidätkin ohjattiin aina junalle saakka. Ravintolapalveluja asemalla ei ollut. Juna, diesel-veturi ja kaksi vaunua, saapui hetkeä ennen lähtöä. Täytimme toisen vaunun lähes kokonaan, mutta myös muita matkaajia mahtui mukaan. Nuoripari telttoineen, kaupungissa poikenneita sekä kotitarveviljelijä tomaatintaimineen olivat sulavasti seassamme. Matka alkoi hitaasti nytkytellen. Luulimme jääneemme aikataulusta pahasti jälkeen, mutta se osoittautui virhearvioksi. Uutta kiskotusta asennettiin heti Viipurista eteenpäin. Joihinkin kohtiin oli jopa vedetty tuplaraiteet ja sähköt. Ihmettelimme ja mietimme mihin tarkoitukseen tällainen satsaus tarvitaan. Radan tekeminen on suururakka ja maksaa paljon. Asemapaikoille oli tehty uusia laitureita, vaikka asutusta ei näkynyt. Tasoristeysten kohdalle oli rakennettu kaksikerroksiset vartiokopit. Ensimmäinen asema oli Tammisuo, mutta rakennusta emme huomanneet. Tammisuo oli teollisuusaluetta, jossa oli mm. suuri teurastamo. Sinne vaijani toi ostamiaan elukoita teurastettavaksi. Talin ja Repolan jälkeen saavuimme Karisalmeen, jossa on vielä vanha suomalainen asemarakennus. Sitten siirryimme Viipurin maalaiskunnasta Antreaan ja Kavantsaareen. Suomalaisten rakentama asema oli suuri ja komea. Isäni puhui paljon Kavantsaaren kartanosta ja sen merkityksestä, ehkä asemankin piti olla samaa luokkaa. Ja sitten oli vuorossa Hannila. Tunnistin tutut talot ja mäet radanvierustalla ja pölyinen maantie kiemurteli Seitsolasta kohti asemaa. Muutama matkustaja jäi Hannilaan, mutta muuten kylällä ei näkynyt liikettä. Vuoden aikana Mykrän ylikäytävälle oli ilmestynyt sininen vartiokoppi. Mitähän tarkoitusta varten? Niitä oli pitkin matkaa. Pitääkö joka ylikäytävällä olla oma vahti, vaikka tekniikalla voisi hoitaa saman asian. Katselin ikkunasta muuttunutta maisemaa ja isäni kotipaikkaa. En mennyt kauaakaan kun olimme jo Antrean asemalla. Raskaat kivivaunut seisoivat ratapihalla. Jätettyämme Antrean huomasimme, että ratatyöt olivat päättyneet. Ilmeisesti peruskorjaus on tehty kiven kuljetusta varten. Junien koko ja vaunumäärä ovat kasvaneet, eikä vanha rata enää kestä niiden painoa. Viipurin kautta kivi kulkee muualle laajaa Venäjää. Matkamme jatkui halki Kirvun ja Kaukolan kohti Hiitolaa. Antrean puolella pysähdyimme vielä Koljolassa ennen Kirvun Sairalaa, evankelisen kansanopiston kotipaikkaa. Sitten seurasivat Inkilä, Hakolahti, Ojajärvi ja viimein Hiitolan Pukinniemi, Jorman kotipaikka. Nenät ikkunassa yritimme löytää tuttuja kiintopisteitä. Juna ei pysähtynyt, vaikka aikatauluun oli niin merkitty. Suurten kallioleikkausten läpi saavuimme määränpäähän, jylhän linnavuoren kupeelle Hiitolan asemakylään. Vanhat talot olivat vielä pystyssä. Uusi ja komea urheilutalo oli noussut lasten ja nuorten, miksei myös muidenkin iloksi. Kolme juoppoa hoippui vastaan kylän raitilla. Täällä juodaan paljon ja rankasti. Oiva kuljettajamme Petteri Keskinen saapui pienen odottelun jälkeen. Hän oli sompaillut yksin läpi kuoppien ja kivien Hiitolaan. Pakkauduimme autoon, sillä päivällinen odotti asemapaikassa Kurkijoen Raholan kylän vanhalla koululla. Se sijaitsi muutaman kilometrin päässä Lopotista eli Kurkijoen kirkonkylästä Alhoon menevä tien varrella. Alhoon matkaa oli noin kahdeksan kilometriä. Majapaikka osoittautui viihtyisäksi ja ruoka hyväksi. Minulle oli järjestetty kalaruokaa, kun en syö lihaa. Illalla karistimme matkan pölyt nahoistamme saunassa. Päivä päättyi tutustumiseen ja jokainen kertoi vuorollaan siteistään Hiitolaan ja Karjalaan. Vaikka kaikilla ei ollut juuria Karjalassa, yhteenkuuluvaisuuden tunne lämmitti kaikkien mieliä. Karjalaisessa porukassa on hyvä olla, karjalaisuus tarttuu. 10.5.2013 Seuraava päivä oli varattu kotipaikkakäynneille. Aamu aukeni sateisena, mutta sade taukosi liikkeelle lähdettäessä ja pysyi piilossa koko päivän. Mukana oli ilahduttavasti ensikertalaisia. Teuvo Mykrä oli kumppaninsa kanssa tullut käymään perheensä kotipaikalla. Jorma Mykrän opasti jälkeläisensä Hannan, Lauran ja Mikon Pukinniemen saloihin. Vanhat konkarit Heinoset ja ryösäläiset piipahtivat Kurkijoen puolella Elvin miehen kotikonnuilla ennen siirtymistään Moisuolahteen, joka on heidän kantapaikkansa. Janne ja minä menimme Mykräkylään, jossa on Jannen isoisän koti. Teuvo ja pukinniemeläiset jatkoivat eteenpäin kuohuviinit maisteltuamme. Ihailimme Jannen kanssa kaunista, kumpuilevaa maisemaa. Rakennuksia ei enää ollut, pellot kesannolla, mutta kuvitelmissamme näimme maat viljavina ja talot asuttuina. Isien mailla on hyvä olla, tallata samaa maata, katsoa samaa metsää ja kuunnella käkeä, joka aloitti urakkansa. Täällä on tehty työtä, juhlittu voitot ja surtu menetykset, joita elämän varrelle on kertynyt. Ei väliä vaikka mitään ei ole jäljellä. Esivanhempien muistot ja niiden herättämät tunteet ovat ja pysyvät, ja niitä kannamme sisimmissämme sukupolvesta toiseen. Aikamme tunnelmoituamme jatkoimme eteenpäin ja yhytimme rautatien, jota pitkin eilen ajoimme. Ensin ihailimme hetken Ilmeenjokea, joka tuo vettä äitini syntymäpaikalta Ilmeen Koskenkylältä. Näin lähelle pääsimme, sillä asuinpaikka sijaitsee rajavyöhykkeellä, jonne nykyisin ei ole asiaa. Otimme radalla suunnan kohti Alasjärveä, Hiitolanjärveä ja Moisuolahtea, jossa tapasimme heinoslaiset ja ryösäläiset. Talojen paikat oli katsottu ja nyt oli vuorossa "rantatonttien varaaminen". Elvi ja Raija olivat innoissaan, elämänsä kunnossa ja jaksoivat kiitettävästi kulkea pitkin vaikeakulkuista maastoa ja rataa. Sitä me nuoremmat jaksoimme ihmetellä. Kotiseudun vaikutus on voimakas ja antaa hengen lujuuden lisäksi ylimääräistä potkua kintereisiin. Junan pilli säikytti radalla kulkijoita, mutta ilmeisesti juna porhalsi Käkisalmeen, jonne rata haarautui edessä päin. Radalta poikkesimme polulle, joka vei meidät Asemakylään. Matkalla oli Jannen isän isoisän, rautatieläisen, talo. Sen kylkeen oli ruuvattu osoitekyltti, joka suomennettuna on Asemakatu 5. Ei muuta kuin postia lähettämään kun päästään koti-Suomeen. Myrsky oli kaatanut lähistön metsää ja sähkölinjoja. Molemmat lojuivat korjaamattomina pitkin tannerta. Kiipesimme Linnavuorelle, josta on aina komeat näkymät. Tosin vuoren vierelle rakennettu venäläiskylä on ruma ja epäsiistin oloinen. Rojua lojuu pitkin pihoja ja ylhäältä sen näkee hyvin. Venäläiskylä on tiivis keskittymä. Suomalaiset suosivat hajakylää, ja sen leiman voi vielä aistia ylhäältä käsin. Päivällinen odotti Raholassa ja pakkauduimme tyytyväisinä bussiin. Kotipaikkakierros on aina yhtä vaikuttava, vaikka se tekisi joka vuosi. Jorma ja Pukinniemen ensikertalaiset olivat tyytyväisiä retken antiin. Teuvo löysi perheensä paikan ja tulee varmaan vielä uudelleen. Bussissa viriteltiin matkan ainoaa erimielisyyttä matkalaisten ja järjestäjän kesken. Illalla oli tiedossa Suomen ja Venäjän välinen MM-jääkiekko-ottelu, mutta Laaksosen Raijalla oli mielessä kotikäyntien kertomaa sekä muuta ohjelmaa. Karjalaiseen tapaan tästä selvittiin sujuvasti mahduttamalla ohjelmaan molemmat. Selostusta kun ei tarvinnut kuunnella, niin samalla voitiin laulella ja muistella kivijalkoja. Tämäkin onnistui ja Suomi voitti ottelun. 11.5.2013 Aamiaisen jälkeen otimme suunnan kohti Viipuria. Matkalla poikkesimme Hiitolan kirkolla tai tarkemmin sen muistomerkillä, sillä pyhättöä ei enää ole. Matkan vanhin Elvi laski tyttärensä Marjan kanssa kukat sankarivainajille. Matkan nuorimmat ja samalla ensikertalaiset, Laura ja Mikko Mykrä sekä Hanna Hakala, laskivat kukat kirkon muistomerkille. Nauhalta kaikuvat Hiitolan kirkon kellot toivat hartautta tilaisuuteen. Ja sitten autoon. Matkan johtaja kertoi matkalla lisää Hiitolan historiasta, rakennuksista ja niiden asukkaista. Erityisesti jäi mieleen originelli kauppias Pösö, joka kertomansa mukaan osti mitä vain. Kujeileva hiitolainen vei hänelle kuorman lunta, ja sanoi että osta kun lupasit. Sanavalmis kauppamies siihen, että kyllähän kaupat syntyy, kun viet kuorman sen määränpäähän, Hiitolan linnavuoren huipulle. Tauno Siitama Sikiön sukuseurasta kertoi tarinaa omista juuristaan ja kotipaikastaan. Erityisesti hän oli hyvillään, että kotitilalle oli osunut sellainen asukas, joka piti paikat kunnossa. Tällaista toivoisi muillekin evakoille. Luvattoman paljon vanhoja suomalaistaloja on lähes luhistumispisteessä, mutta silti niissä asutaan. Ohitimme Kiviniemen pysähtymättä, sillä pidimme tauon Muolaassa, vanhassa tutussa horoskooppipuistossa, jossa pysähdyimme myös edellisellä reissulla. Kuljettaja laittoi pannun tulelle ja kohvia odotellessa asioimme ns. metsämarketissa. Tarjolla oli pääasiassa juomaa, mutta myös suklaata ja karttoja. Tästä oli enää kivenheitto Viipuriin. Viipurin osuus alkoi opastetulla kiertoajelulla. Pääasiassa keskityttiin vanhan Viipurin historiaan. Opas oli liiankin tunnollinen ja hukutti ajan liiallisiin yksityiskohtiin ja triviaan. Asioita olisi pitänyt tiivistää ja yleistää. Vanhaa kaupunkia ei pysty bussin ikkunasta hahmottamaan. Opastettu kävely olisi ollut parempi vaihtoehto. Uudempaa Viipuria voi esitellä bussista. Majoituimme hotelli Drusbaan, ystävyyden hotelliin, YYA:n aikaiseen suomalaisarkkitehdin luomukseen. En jäänyt huoneeseen lepäämään, vaan lähdin kävelylle Punaisenlähteen torille. Voitonpäivän koristeet ympäröivät Leninin patsasta, joka edelleen vartioi vanhan vallan symbolina aukiota. Aallon kirjasto oli kauttaaltaan pintaremontissa, jota Jussi Mäntysen hirvi katsoi viereisellä kukkulalla. Tästä tuli oikein viipurilainen olo. Palasin hotelliin päivälliselle, valkosipulissa uitettua sämpylää ja salaattia, lohta ja vihanneksia. Ateria oli maukas. Lähdimme ruuan jälkeen Jannen kanssa katsomaan kaupunkia. Punaisenlähteen torin kautta kuljimme vanhaan kaupunkiin, jota kutsutaan Linnoitukseksi. Se on rakennettu kallioiselle mäelle, josta nimi juontaa. Huolestuttava piirre on vanhojen korttelien purkaminen. Yksi uusi, tornein koristeltu rakennus on jo noussut maisemaa pilaamaan. Näin voi sanoa, sillä rakennus ei sovi vanhaan kulttuuriympäristöön. Toinen kortteli, jossa oli huonokuntoisia mutta rungoltaan ehjiä rakennuksia, on kohta matalana. Kaupungin hallinnon käytännön mukaisesti purkamisen yhteydessä pitäisi esittää uuden talon piirustukset, mutta niitä ei ole näkynyt. Silti repiminen sai luvan. Näin Venäjällä. Seuraavalla matkalla voimme tarkistaa, mitä tilalle on tullut. Illalle menimme porukalla perinteikkääseen pyöreään torniin. Harmikseni huomasin musiikin pauhaavan. Volyymi oli kova, eikä puheääni kantautunut vierustoveria pidemmälle. Kitara-kosketin -duo esiintyi taustojen kanssa. Soundi ja musiikki olivat ehtaa venäläistä "slutku hujaa" seassa kansainvälistä hölkönkölkköä. Osin tästä syystä halusimme vaihtaa paikkaa. Osa lähti suoraan hotelliin ja osa suunnisti lähistöllä olevaan pubiin. Paikka osoittautui urheilun fanimestaksi, jossa oli esillä jalkapallojoukkueiden liinoja ja muuta urheiluun liittyvää rekvisiittaa. Seinällä komeili viipurilaisen formulakuskin Vitali Petrovin suurikokoinen kuva. Paikka oli miellyttävä ja melko rauhallinen. Emme kuitenkaan kaivanneet menoa ja meininkiä, vaan painuimme pubista suoraan hotelliin. Aulassa maistelimme vielä oluita muiden matkaseuralaisten kanssa. 12.5.2013 Viimeinen aamu Viipurissa. Kävin kuvaamassa vielä puretun korttelin, koska eilen ei ollut kamera mukana. Arja ja Veikko olivat matkassa ja kerroin heille, mitä tiesin vanhasta kaupungista ja sen rakennuksista. Viimeiset ruplat törsäsin kauppahallissa. Sitten olimmekin jo valmiina kotimatkalle. Rajamuodollisuudet sujuivat taas nopeasti ja pian olimme Leikarissa lounaalla. Taas on kerran käyty ja varmasti tulemme uudelleen. Matkan ensikertalaiset saivat kosketuksen juuriinsa ja tuskin heillekään tämä reissu jäi ainoaksi. Ja olihan siellä matkalla muitakin kuin mykräläisiä. Aina väärässä paikassa ja hukassa oleva Pekka vaimoineen, Kilpolan saaren pojat, Kuoksjärven kävivät, Kurkijokelaisen päätoimittaja ja muita Hiitolan ja Kurkijoen kiertäjiä. Timo Mykrä,sukuseuran sihteeri Kuvia: |